Pelko on näiden presidentinvaalien avainsana. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä ainahan politiikkaa on tehty pelolla. Jenkeistä on tuttu malli, jossa etsitään ulkoisia vihollisia (vaikka keinotekoisesti) sisäpoliittiset päämäärät mielessä. Suomessa pelon politiikka on tuttua jo YYA-ajalta, tai oikeastaan jo routavuosilta.
Näissä vaaleissa pelotellaan muun muassa Venäjällä ja Natolla, taantumalla ja talouden ylivallalla, maahanmuuttajilla ja rasisteilla ja EU:lla ja eristäytymisellä. Lipponen on taas profiloitunut sanomallaan, että mitään pelättävää ei ole. Ainakaan jos Paavo Suuri pääsee Suomea suojelemaan.
Pelottelussa ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä, sillä pelko ja uhkakuvat kuuluvat olennaisesti politiikkaan. Se, kenen visioimat uhkakuvat murtautuvat parhaiten kansalaisten tajuntaan ja pääsevät hegemoniseen asemaan, menestyy.
Luin vasta Ylen uutisoimasta tutkimuksesta, jonka mukaan ne jotka pelkäävät eniten, päätyvät äänestämään konservatiiveja. Pelottelu ja ennakkoluuloisuuden lietsominen kuuluvatkin olennaisena osana konservatiivien agendaan. Erityisen hyvin se ilmenee USA:n republikaani-puolueen joskus naurettaviakin piirteitä saavassa politiikan teossa. Suomessa konservatiivisen pelottelun mestareita ovat soinilaiset, pääuhkakuvinaan mamut, homoliitot, vihervasemmistolainen salaliitto ja EU.
Me vasemmistolaiset taas olemme kunnostautuneet Nato-pelottelun saralla. Harrastan sitä itsekin. Olen kuitenkin alkanut tässä miettimään, olisiko politiikan teolle hedelmällisempiäkin lähtökohtia kuin pelottelu?
Esimerkiksi Natosta voisi puhua sen kautta, miksi on parempi olla liittoutumaton, kuin maalailla uhkakuvia jäsenyyden aiheuttamista uhista. Myös EU:sta pitäisi puhua asia- ja arvolähtöisesti, eikä epätarkkoihin tunteellisiin pelko-argumentteihin vedoten.
Pelon lietsonnalla pyritään usein tekemään ero meidän ja muiden välille ja näin oikeuttamaan ihmisten jaottelua ja epätasa-arvoista kohtelua. Pelon varjolla yritetään myös joskus ajaa läpi kyseenalaisia ja asiatarkastelua kestämättömiä hankkeita. Pelotteluun turvaudutaan, kun mielipiteelle ei löydy kunnon perusteita.
En haluaisi osallistua yhteiskunnallisen pelon lietsontaan, sillä pelko hajottaa ihmisten luottamusta toisiinsa ja tulevaisuuteen. Ja ilman luottamusta, jotkut pelot saattavat hyvinkin tulla todeksi.
Kyse on tietenkin aste-eroista ja puhetavasta: milloin tulevaisuuden visiointi muuttuu pelotteluksi? Kuitenkin niillä on eroa. Ero on siinä, mihin vedotaan äänestäjiä tavoiteltaessa. Vedotaanko arvoihin ja järkeen vai pelkoa säätelevään mantelitumakkeeseen.
Pelottelu ei ole kestävä politiikan pohja, ja vasemmistolaisina meidän ei tule rakentaa politiikkaamme sen päälle. Olisi hienoa jos poliitikot ja nyt presidenttiehdokkaat kamppailisivat osaamisellaan, soveltuvuudellaan, arvoillaan ja tulevaisuuden visioillaan eikä pelottelukyvyillään ja uhkakuvillaan. Mitäpä jos irtauduttaisiinkin pelon politiikasta ja puhuttaisiin asiaa?
Kirjoittaja on Oulun kaupunginhallituksen, kaupunginvaltuuston ja Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston jäsen.
Kirjoitus on julkaistu Kansan Tahdossa 12.1.2012.