Kuntarakenne on eittämättä tämän kevään kuumin peruna. Olen hämmästyneenä saanut todeta, kuinka Suomen kunnat kilvan kiistävät edes kuntarakenteen uudistamisen selvittämisen edellytykset. Kaikki pärjäävät vallan hyvin yksinkin!
Suhtautumiseni kuntarakenteeseen on rationaalinen. Ymmärrän hyvin uudistamisen tarpeet: väestön ikääntyminen, palvelutarpeen kasvu ja maankäytön ongelmat pakottavat miettimään uudelleen palvelujen järjestämisen rakenteita ja kuntarajoja. Olen lähinnä huolissani demokratiasta kasvavissa kunnissa.
Villakoiran ydin kuntauudistuksessa ovat käsitykseni mukaan keskuskaupungit ja niiden ympäristö. Muutosta tarvitaan keskuskaupunkien takia, sillä käynnissä on niitä kurjistava kehitys. Työssäkäyvät lapsiperheet muuttavat kehyskuntiin, työttömät, eläkeläiset ja opiskelijat taas muuttavat keskuskaupunkiin.
Keskuskaupungin palvelukysyntä kasvaa mutta verotulot sakkaavat. Kuntien välillä on verokilpailua. Keskuskaupunki vieläpä järjestää monia palveluita kehyskuntien asukkaille, kehyskuntien niistä mitään maksamatta.
Myös kaavoitus ja rakentaminen on hajanaista ja kilpailevaa. Kuvailtu kehitys on vahvasti näkyvillä esimerkiksi Turussa ja Kemissä, lypsävä lehmä on menossa umpeen.
Mutta miten saadaan aikaan kuntarakenteen muutosta keskuskaupungeissa, kun ympäryskunnilla menee vallan hyvin yksinkin? Siinäpä vaikea kysymys, varsinkin kun kuntapäättäjiltä näyttää puuttuvan tahtoa tarkastella seudun kehitystä kokonaisuudessaan.
”Oikea” maaseutu ja syrjäseudut ovat sitten asioita erikseen. Voi perusteellisesti kysyä, mitä etua on liittää yhteen maantieteellisesti valtavia kuntia, joilla ei ole yhteistä selvää asiointikeskusta tai muutakaan yhdistävää tekijää.
Kaupunkiseutujen muutoksen tarve ei saisi johtaa toimimattomiin kuntaliitoksiin syrjäseuduilla. Onnistuneilla rakennemuutoksilla kaupunkiseuduilla saataisiin syntymään jakovaraa myös syrjäseutujen kuntiin.
Lähtökohtana tulee mielestäni olla se, että sama taho järjestää palvelut ja kerää verot. Se on selkeintä, tehokkainta ja demokraattisinta. Kuntaperusteinen palvelurakenne on syytä säilyttää.
Ihmettelen kunnissa noussutta hinkua siirtää sosiaali- ja terveyspalvelut valtiolle: sehän tarkoittaisi pitkälti kunnallisen itsenäisyyden loppua, sillä sote vie kuntien budjeteista tyypillisesti 50–70 %.
Pelkän erikoissairaanhoidon siirtäminen valtiolle taas johtaisi todennäköisesti osaoptimointiin, yhteiskunnallisten kokonaiskustannusten nousua ja ihmisten pallottelun lisääntymistä.
Olisi syytä vakavasti miettiä kaksiportaista kuntarakennetta. Mallissa ylempi verotuskunta keräisi verot ja tuottaisi esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelut, toisen asteen koulutuksen, sekä vastaisi maankäytön suunnittelusta ja joukkoliikenteen. Paikalliskunta voisi vastata peruskoulusta, varhaiskasvatuksesta, kaavoituksesta, liikuntapaikoista jne.
Malli olisi ikään kuin Kainuun maakuntahallinto vol. 2. Syrjäseuduilla verotuskunta voisi olla koko vaikka koko maakunnan kokoinen ja kaupunkiseuduilla paikalliskuntia voisivat olla kaupunginosatkin. Kummallakin tasolla olisi suoraan vaaleilla valittu valtuusto. Näin demokratia olisi turvattu ja verot ja palvelut samoilla riittävän vahvoilla harteilla.
PS. Ihmettelen joidenkin tovereiden johtopäätelmää siitä, että kuntauudistuksen tavoitteena olisi palveluiden ulkoistaminen. Kehotan muistamaan sen, että monissa pienissä kunnissa on palvelut lähes tyystin ulkoistettu kun taas monissa isoissa kaupungeissa on oman tuotannon aste korkea. Pienissä kunnissa voi ulkoistaminen on lähes pikkupakko, kun isommissa kunnissa se on aina valinta. Lopulta ulkoistamisista päättävät aina valtuutetut.
Hanna Sarkkinen on oululainen opiskelija ja kaupunginhallituksen jäsen.
Kirjoitus on julkaistu Kansan Tahdossa to 29.3.2012.