Itä-Ukrainan kriisin ja Venäjän sisäisten tapahtumien vuoksi Venäjä on ollut viimeisen vuoden aikana pinnalla keskusteluissa ja politiikassa ehkä enemmän kuin ikinä oman elämäni aikana. Myös keskustelu Suomen mahdollisesta jäsenyydestä sotilasliitto Natossa on saanut kierroksia Venäjän kehityksen ja aggression takia.
Suomen ulkopolitiikkaa ei voi käsitellä puhumatta Venäjästä. Elämme ison karhun naapurissa, eikä geopoliittinen asemamme muuksi muutu, vaikka kuinka olemme nykyään osa eurooppalaista perhettä. Suomen ja Venäjän suhteiden historia ja nykypäivä on monisyistä: valloituksia, sotia, ystävyyssopimuksia, kauppaa, turismia, kulttuurivaikutteita ja muuttoliikkeitä. Venäjä ja Venäjä-suhteet ovat Suomelle erittäin tärkeitä. Haluttiin sitä tai ei.
Olen seurannut Venäjän viime vuosien sisäistä kehitystä huolestuneena, kuten ovat varmasti monet muutkin suomalaiset. Putinin Venäjällä nationalismi ja kansallinen uho ovat viime vuosina nousseet. Kansallisesta uhosta saavat kärsiä niin Venäjän etniset vähemmistöt, maahanmuuttajat kuin seksuaalivähemmistötkin. Nationalismin voimistuminen heijastuu merkittävällä tavalla myös maan ulkopolitiikkaan kun se hakee takaisin Neuvostoliiton romahduksessa menettämäänsä suurvalta-asemaa.
Yksi huolestuttavimpia piirteitä Venäjän sisäisessä kehityksessä on opposition heikko tila. Putinin kansansuosio on valtavaa eikä maassa edes käytännössä ole kunnon poliittista oppositiota joka Putinin yhtenäistä Venäjää haastaisi. Opposition toimintaa on vaikeutettu Kremlin toimesta mutta syyttävä sormi osoittaa myös hajanaiseen ja eripuraiseen oppositioon itseensä. On kuitenkin myönnettävä, että Putinin kansansuosio on täysin aitoa varsinkin ”kansan syvissä riveissä”. Sitä on siivittänyt 2000-luvun positiivisen talouskehityksen lisäksi venäläisten vahvan johtajan kaipuu sekä kansan halu nostaa Venäjä takaisin suurvallaksi.
Erityisen ongelmallista Venäjällä on vapaan tiedonvälityksen tila, sillä muiden kuin putinistien on vaikea saada äänensä kuuluviin Kremlin ja Putinin lähipiirin hallitsemassa valtamediassa ja valtiollinen propaganda on vahvaa. Myös kansalaisjärjestöjen ja ihmisoikeuksien yleinen tila ja kehitys Venäjällä ei hurraa-huutoja aiheuta. Lainsäädännöllä on vaikeutettu kansalaisjärjestöjen varainkeruuta ja toimintaa ja aktivistit joutuvat jopa pelkäämään terveytensä puolesta.
Valtakoneisto ja Putinin lähipiiri ovat puheillaan luoneet maahan ilmapiirin, jossa opposition toiminta ja kriittinen kansalaistoiminta leimataan epäisänmaalliseksi ja epävenäläiseksi toiminnaksi. Se tietysti luo asetelman, jossa tavalliset venäläiset alkavat vierastaa oppositiota. Kuka nyt haluaa olla epäisänmaallinen vieraan vallan agentti, kuten propaganda väittää. Puheet ovat aiheuttaneet sen, että kansa vierastaa oppositiota ja kansalaisjärjestötoimijoita. Kansa suhtautuu niihin avoimen vihamielisesti ja jopa väkivaltaisesti. Kun valtaapitävä eliitti puhuu vihapuheita, niin kansa yleensä reagoi niihin kohdistamalla vihansa puheen kohteita vastaan.
Vihapuheet voivat jopa tappaa. Viime viikolla Venäjän oppositio sai ison tärskyn kun opposition voimahahmo, liberaali Boris Nemtsov, murhattiin kadulle. Murhaajasta ja murhan motiiveista liikkuu paljon spekulaatioita, eikä kukaan voi varmasti sanoa taustalla vaikuttaneita voimia. Turvallista lienee kuitenkin olettaa, ettei Putinia sureta yhden opposition voimakkaimman miehen äkillinen poismeno vaikka olisikin aivan liian yksioikoista olettaa valtiojohdon olevan murhan takana. On itse asiassa vaikea nähdä, että miksi Putinin kabinetti olisi murhan tilannut, sillä Nemtsov ei realistisesti ottaen kyennyt haastamaan vahvaa kansansuosiota nauttivaa Putinia. Saa nähdä, voimaantuuko Venäjän oppositio murhasta vai heikkeneekö sen toiminta ennestään.
Putinin Venäjän suurvalta-aseman tavoittelu ja kansallinen uho näyttäytyy myös Venäjän ulkopolitiikassa. Muutaman vuoden takainen Georgian sota, Krimin liittäminen Venäjään ja Itä-Ukrainan separatistien aseistaminen todistavat Venäjän entistä aggressiivisempaa geopolitiikkaa. Venäjä on herännyt huomaamaan, että vanha vihollinen sotilasliitto Nato hilautuu sen rajoille vähän joka suunnassa ja herännyt karhu on alkanut riehumaan.
Aggressiivinen ulkopolitiikka lienee Putinille myös keino suunnata huomio pois kotimaan ongelmista ja kasvattaa kannatusta. Nyt kun Venäjän talous yskii johtaja hakee kannatusta suuntaamalla kansan huomion ulkopolitiikkaan ja luo kuvaa ulkoisista uhkista, jotka sitten kansaa yhdistävät ja saavat sen unohtamaan maan sisäiset ongelmat. Voikin arvella, että jos Putin jossain vaiheessa menettää valtansa, se ei tapahdu opposition voiman ansiosta vaan maan talousongelmien vuoksi.
Myös Suomi on saanut osansa Venäjän uhittelusta lastensuojelutapauksiin liittyvän perin omituisen uutisoinnin ja muun erikoisen propagandan muodossa. Viimeisin tälläinen tapaus on Venäjän ulkoministeriön lähettämä nootti, joka koskee oululaisyrityksen Ukrainaan tekemien kiikarikauppoja. Venäjän suhteet länteen ja Suomeen ovatkin nyt jännittyneemmät kuin ne ovat olleet vuosikymmeniin.
Mitä johtopäätöksiä tästä kaikesta pitäisi sitten vetää? Suomen asema Venäjän naapurimaana ei muuksi muutu, joten Venäjän kanssa on elettävä jatkossakin. Venäjän kehitystä ei voi hyväksyä ja Suomen on omissa suhteissaan ja osana EU:n ulkopolitiikkaa tuomittava Venäjän epädemokraattinen sisäinen kehitys ja ulkopoliittinen aggressio. Suomen ja Venäjän suhteita ei kuitenkaan saa katkaista. On äärimmäisen tärkeää, että erimielisyyksistä ja huolestuneisuudesta huolimatta pidetään yllä keskusteluyhteyttä Venäjälle. Erityisen tärkeää on, etteivät tavallisten ihmisten välinen liikkuminen ja kanssakäyminen lopu. Mikäli rajat laitetaan kiinni ja kauppa lopetetaan, niin se vasta synnyttäisikin molemminpuolista eripuraa ja epäluuloja. Venäläisiä ei voi tuomita Venäjän valtiojohdon toimista. On myös muistettava ja tunnustettava, että Venäjä on Suomelle erittäin tärkeä kauppakumppani. Potentiaalia olisi vieläkin enemmän, sillä Venäjän markkinat ovat isot. Suomen pitää harjoittaa omaa Venäjä-politiikkaa mutta Suomi on myös osa EU:n ulkopolitiikkaa. Meidän pitäisi pyrkiä vaikuttamaan siihen, että EU:n ja Venäjän suhteet pysyvät asiallisina eikä suhteita ainakaan omilla toimilla kärjistetä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Venäjän toimiin Itä-Ukrainassa on parempi vastata taloudellisilla sanktioilla kuin aseilla, mutta diplomatian on oltava aina ensisijainen keino hoitaa ulkosuhteita.
Jotkut esittävät Nato-jäsenyyttä ratkaisuna Suomen Venäjä-suhteisiin. Minusta Nato-jäsenyys ei ratkaisisi mitään. Sen sijaan se loisi uusia ongelmia. Suomelle ei ole olemassa mitään historiallista länsisuuntauksen jatkumoa, jonka päätepisteenä ja autuaana paratiisina olisi Nato-jäsenyys. Vaikka emme kuulukaan Natoon, olemme joka tapauksessa osa läntistä maailmaa EU-jäsenyyden myötä eikä Suomea voi sanoa sotilaallisesti täysin neutraaliksi. Nykyinen tilanne osana EU:ta länsimaiden kanssa puolustusyhteistyötä tehden, mutta itsenäisyys ja oma liikkumavara säilyttäen, on mielestäni sopiva ja parhaiten kokonaisturvallisuuden Suomelle takaava ulko- ja turvallisuuspoliittinen asema.
Suomi ei pysty muuttamaan maantieteellistä asemaansa ja Venäjän kanssa on elettävä myös tulevaisuudessa. Nato-jäsenyyden myötä Venäjä pitäisi Suomea vihollismaana ja Suomen turvallisuustilanne heikkenisi. Itse asiassa Venäjän viime vuosina esiintyneet aggressiot ovat pitkälti johtuneet Naton laajenemisesta kohti Venäjän rajoja, sillä Venäjä pitää Natoa uhkana itselleen. Venäjän toimintaa voi toisaalta ymmärtää vaikka sitä ei voikaan hyväksyä: Naton aseet on tosiaan suunnattu osittain Venäjää vastaan, joten niiden hivuttautuminen joka puolella yhä lähemmäs maan rajoja aiheuttaa ymmärrettävästi Kremlissä huolta ja vihaa.
Naton jäsenenä Suomi olisi sidottu suurvaltapolitiikkaan ja erityisesti Yhdysvaltain päähänpistoihin. Me olisimme ainakin välillisesti osallisena konflikteissa, joita Nato-maiden ja Venäjän välillä mahdollisesti on. Näissä konflikteissa on vääjäämättä mukana myös Venäjän ja Naton omistamien tuomiopäivän aseiden eli ydinaseiden uhka. On kaikkiaan muistettava, ettei Yhdysvallat mikään rauhanenkeli ole, eikä Nato ole rauhanliitto. Yhdysvallat käyttää valtaa sotilasliitossa ja se käyttää Natoa paljolti omien suurvaltaetujensa ajamiseen.
Naton jäsenyys tulisi myös maksamaan Suomen kansalle silkkaa rahaa. Walesin huippukokouksessa Naton jäsenmaat sitoutuivat hyvin vahvasti siihen, että puolustusmenoihin tulisi käyttää noin kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Sama tavoite tulisi vääjäämättä koskemaan myös Suomea. Naton käyttämän laskutavan mukaan puolustusmenoihin katsotaan kuuluvan myös puolustusvoimien ja rajavartiolaitosten eläkekustannukset, mutta joka tapauksessa Suomen tulisi nostaa BKT-osuuttaan armeijarahoista vähintään 0,2 – 0,3 %.
Suomen ei ole syytä lähteä mukaan suurvaltojen väliseen sapelien kalisteluun. Helsingin Sanomien tuoreen gallupin mukaan enemmistö suomalaisista on kanssani samaa mieltä. Olemme osa EU:n ulkopolitiikkaa ja meidän pitää pyrkiä tulemaan toimeen Venäjän kanssa. Meidän pitää tehdä itse omat puolustusratkaisumme ja säilyttää kansallista liikkumavaraa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sitoutumatta sotilasliitto Natoon. Meidän pitää pyrkiä aseiden heiluttelun sijaan rakentamaan globaalia rauhaa.
Kommentit