Päätöksenteko on viime vuosina raaistunut. Petteri Orpon hallitus on leikannut muun muassa työttömyysturvaa, yleistä asumistukea ja toimeentulotukea. Näin on tehty lähinnä sen varjolla, että työllisyys saataisiin nousuun ja valtionvelka laskuun, mutta työssä käyvien määrä onkin laskenut kymmenillätuhansilla, velka noussut miljardeilla. Kodittomuus on ensimmäistä kertaa nousussa yli 10 vuoteen.
Kun työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole kaikille, palkka tai eläke ei riitäkään asumiseen tai jaksamista työntekoon ei ole lainkaan, miten ihmisen viimeisen avun vähentäminen voisi auttaa työllistymään? ”Empatia ei kuulu politiikkaan”, sanovat hallituspuolueen edustajat. Aivan kuin empatia olisi heikkoutta, kyvyttömyyttä, turhaa lässytystä tai säälittelyä. Päinvastoin toisen ihmisen asemaan asettuminen ja myötäeläminen auttaa pohtimaan, miten vaikeita tilanteita voisi ratkaista mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Hallitus ei joko halua tai osaa asettua toisten asemaan ja tehdä sellaisia päätöksiä, jotka tukisivat joka ikisen hyvinvointia ja rakentaisivat kestävää, tasa-arvoista yhteiskuntaa. Minne on kadonnut toisista ihmisistä välittäminen ja heikompien puolustaminen?
Toisin kuin joskus väitetään, empatian tunteminen politiikassa ei tarkoita sitä, että päätöksiä tehtäisiin tunnepohjalta ilman seurausten miettimistä. Tunteet ja järki asetetaan vastakkain aivan syyttä. Päätöksenteossa tarvitaan molempia: tunteet auttavat meitä ymmärtämään, mikä on oikein ja mikä väärin, kun taas järjellä analysoimme syitä ja seurauksia. Hyvä päättäjä osaa hyödyntää tunteitaan ja myös myöntää, että tekee näin. Usein ne, jotka väittävät toimivansa vain järkipohjalta, eivät käsitä tunteiden vaikutusta itseensä.
Tunteet ja empatia kuuluvat niin ihmisyyteen kuin päätöksentekoonkin. Siispä näin kunta- ja aluevaalien alla – eikä eduskuntavaaleihinkaan kauaa enää ole – haluaisin herätellä niin ehdokkaita kuin äänestäjiäkin myötäelämään niiden mukana, jotka eniten yhteiskunnan apua tarvitsevat. Kukaan ei valitse olla huono-osainen. Siksi meidän täytyy välittää uupuneista ja sairaista, vammaisista, köyhistä, syrjäytyneistä, mielenterveysongelmaisista, päihteisiin turvautuneista… kaikista niistä, joita ei aina pidetä yhteiskunnan ”tuottavina jäseninä”.
Minua surettaa se, miten yhteiskuntamme arvottaa töihin kykenevät ja kykenemättömät ja se, kuinka rumasti ja piittaamattomasti toisista ihmisistä puhutaan. Ihmiset eivät ole kulueriä yhteiskunnalle. Yhteiskunta on ihmisiä varten. Väitän, että kaikki pienituloiset ja suuri osa keskituloisista ovat pahan vastoinkäymisen tai parin päässä köyhyydestä. Sairastuminen, vammautuminen, läheisen kuolema ja työpaikan tai kodin menetys voi osua kenen tahansa kohdalle. Viimeistään silloin voi harmittaa, jos on tehnyt empatiakyvyttömiä päätöksiä ja purkanut hyvinvointivaltiomme turvaverkkoja.
Ennen kaikkea politiikan tulee perustua siihen, että ihmisiä autetaan. Yhteiskunta ilman toisista huolehtimista ei ole minkään arvoinen.
Jenna Vikman, lehtori, Sievin vasemmistoliitto ry:n jäsen